Askel eteenpäin

On kulunut hetki aikaa siitä, kun viimeksi olen tänne kirjoitellut. Kevään teksteissä kerroinkin siitä, miten kävin jatkuvasti kamppailua työelämän ja oman elämän kanssa. Henkilökohtaiset arvoni ja työpaikkani arvot eivät enää kohdanneet lainkaan. Koin jatkuvaa väsymystä ja ahdistusta töiden takia, koska en pystynyt tekemään bisnestä toisten kustannuksella. Tämä johti siihen, että painoin itse pitkää päivää, jätin lomia pitämättä ja annoin kaikkeni, jotta muut eivät joutuisi venymään äärirajoille. Se johti lopulta siihen, etten enää tunnistanut itseäni.

Koska olin kiintynyt työpaikkani ihmisiin, en pystynyt lähtemään työstäni. Koin, että vastuuhenkilönä tuotan pettymyksen työyhteisöille, jos lähden. Ajattelin, että he pitävät minua luovuttajana. Ajattelin, että kollegat pitävät minua heikkona. Ajattelin, että en koskaan tule löytämään uutta työyhteisöä, jossa voin olla oma itseni. Samaan aikaan huomasin, että olin kadottanut osan itsestäni. Olin väsynyt, ahdistunut ja peloissani. En osannut enää rentoutua töissä enkä vapaa-ajalla. 

Vapun aattona, kun itkin töissä kohtaamaani epäasiallista käytöstä, tein päätöksen, että haen uutta työpaikkaa. Koska en ollut niin sanotusti tarpeeksi bisnesmyönteinen tai valmis toimimaan epäreilusti työntekijöitä kohtaan ja toin lisäksi oman kantani esille, sain työpaikan ylemmältä portaalta osakseni asiatonta käytöstä. Minua alettiin nälviä yhteisissä palavereissa ja minusta alettiin muovata syntipukkia asiaan, joka ei ollut syytäni. Ajattelin, että en halua tehdä töitä enää hetkeäkään niin oksettavien ihmisten kanssa. Vapun aattona siis menin te-keskuksen sivuille kesken ravintolaillallisen. Näin siellä työpaikkailmoituksen ja ajattelin, että ei se ota jos ei annakkaan. Kokeilin onneani hakemalla melkolailla samaa työtä, mutta täysin eri työnantajalta. Työnantajalta, jonka tavoitteena ei ole voiton tekeminen muiden kustannuksella. Ja sain paikan heti käytyäni kesäkuussa haastattelussa. En voinut uskoa sitä.

Tuolloin tuntui niin kummalliselta se, että samaan aikaan olen onnellinen, surullinen ja ihan hemmetin peloissani. Onnellinen siitä, että uskalsin hakea uutta työpaikkaa. Onnellinen myös siitä, että sain kyseisen työpaikan, vaikka luulin että en kelpaisi. Surullinen olin siitä, että joudun luopumaan kaikista ihanista ihmisistä. Toisaalta nyt kun ajattelen asiaa, oli tämä varmasti hyvä heillekin. En enää olisi jaksanut kannatella työyhteisöä ja he ansaitsevat vain parasta. Peloissani olin siitä, että entä jos en osaakaan uudessa työpaikassani mitään. Entä jos kukaan ei pidä minusta siellä tai entä jos kaipaan joka päivä entisiä työkavereitani. Kävin kevään ja kesän aikana läpi todella suuren tunnemyllerryksen. Nyt syksyn olen opetellut uutta: uusi työ, uusi oma elämä. Tästä aionkin kertoa vielä myöhemmin lisää. 

Olen oppinut, että on täysin luonnollista pelätä uutta. Vaikka vanhasta ja tutusta luopuminen sattuu, voi uusi tuoda mukanaan paljon hyvääkin. Olen harmitellut, miksi en jo aiemmin löytänyt rohkeutta lähteä työstä, joka ahdisti minua. Olen kuitenkin löytänyt myös armon siinä, että oli hyvä lähteä nyt. Olin rohkea ja sen ansiosta alan pikkuhiljaa löytää taas itseni väsyneen ja murehtivan kuoren alta. 

Toivon, että jokainen jaksamisen tai arvomaailman ristiriitojen kanssa kamppaileva muistaa kuunnella itseään ja pystyy olemaan rohkea ottamaan askeleen kohti muutosta. Jos minä pystyin siihen, niin pystyy kuka tahansa muukin!