Terävä mieli ja kieli

Onko sinulla koskaan ollut sitä tunnetta, että elämä jota elät, ei ole sinua varten? Tai että eläisit jonkun muun elämää, toisia varten ja heitä miellyttääksesi. Se mistä itse olet haaveillut, ja ehkä salaa vieläkin haaveilet, tuntuu lähinnä kaukaiselta unelta. Jo lapsena meille monesti opetetaan miten tulee käyttäytyä ja olla. Älä herätä liikaa huomiota. Älä sitä, älä tätä. Älä kilju noin kovasti, vaikka innostut. Ole hiljaa. Älä itke kun kaikki katsoo. Muista pestä hampaat ja olla kiltisti. Tee läksyt ja tottele opettajaa.

Koulussa opettajat ovat aikojen saatossa päättäneet paljon meidän puolesta. "Ei sinun kannata sitä puukäsityötä ottaa valinnaiseksi aineeksi, kun oot tyttö. Puukässä on poikia varten, et sinä siellä sahan kanssa niiden mukana pysy. Tulet rättikässään tai kuvikseen niin kuin muutkin tytöt".  Onneksi vuonna 2021 tuota ei varmasti enää kuule kouluissa ja lapsilla on enemmän oikeuksia toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan jo päiväkodista lähtien. Näin ei ollut minun lapsuudessa. Kun perhepäivähoitaja Pirkko-Marjatta sanoi, että makaronilaatikkoon kuuluu laittaa ketsuppia, niin sitä sitten laitettiin ja ihan kunnolla. Turha vikistä ja yökkäillä. "Syöppäs vaan reippaasti niin ku muutkii lapset ja roskiksellehan ei meillä ruokaa jätetä." Päiväunille piti nukahtaa sillon, kun Pirkko-Marjatta niin päätti.

Kuinkahan moni ajattelee tai on ajatellut sitä, mitä seurauksia omilla sanoilla tai teoilla voi vielä pitkäänkin toisen ihmisen elämässä olla? Mitenhän moni oman elämänsä Pirkko-Marjatta on aiheuttanut pahaa-aavistamattomille lapsille ketsuppi- tai päiväunikammot? Miten moni koululainen on omalla läpänheitolla aiheuttanut luokkakaverille itsetunto-ongelmia tai unettomia öitä. Se, että kutsuu toista koko luokan kuullen möhömahaksi ja huutelee läskiksi rappusissa, voi kantaa huutelun kohteella seurausta vielä 15 vuoden jälkeenkin.Vielä tänäkin päivänä muistelen sitä hetkeä yläasteella, kun minut haukuttiin kaikkien kuullen möhömahaksi. Siitä alkoi ajan myötä kamppailu jatkuvan painontarkkailun ja myöhemmin syömishäiriön kanssa, mutta palaan siihen aiheeseen joku toinen kerta. Huomaan vielä aikuisenakin miettiväni kaikkia, esimerkiksi ulkonäkööni vähänkään viittaavia kommentteja tai edes toisten katseita, tosi tarkasti. "Oliko tuo tosissaan vai v*ttuiliko se? Kattoko se minua, varmana ajatteli että oon läski. Onkohan mulla naamassa jotakii? Näkeeköhän tuo jo minun naamasta, että söin eilen pussillisen sipsiä? Varmaan nuokii ajattelee, että mun mies sais paljo paremman ku minä."

Olen itse alkanut pohtia paljon asioita, joita olen tehnyt tai sanonut toisille. Toivon kovasti, että en ole pahasti satuttanut sanoillani tai teoillani ketään, mutta tosiasia on että varmasti jokainen loukkaa joskus jotakuta toista. Nykypäivänä varmasti etenkin työelämässä, mikä pyörii paljolti talousasioita painottaen, tulee kiireessä ja paineen alla sanottua liian äkkipikaisesti. Kiireessäkin pitäisi laskea kymmeneen, ennen kuin täräyttää asian päin naamaa. Tämä on varmasti sellainen taito, jota ajan myötä jokainen harjoittelee. Tai ainakin minä olen harjoitellut jo monta vuotta. Toisaalta työelämä on myös sellainen maailma, että siellä ei mitenkään voi kaikkia miellyttää. Kuitenkaan toisen loukkaaminen sanoilla ei ole hyvä juttu ja jokaisen pitäisi miettiä suuta avatessaan sitä, miten haluaisi itselleen puhuttavan. Itselläni on tuossa paljon hiomista, kun pääkopasta löytyy sekä terävä mieli että kieli. Vaikka en tarkoittaisi pahaa, saattaa joskus suu käydä nopeammin kuin ajatus.

Kaiken kaikkiaan jokaisen meistä pitäisi ajatella sitä, millaista kohtelua haluat vastaanottaa ja millaista kohtelua haluat toisille antaa. Ja vähintäänkin jokaisen pitäisi osata pyytää anteeksi, vaikka se miten kävisi ylpeyden päälle. Anteeksipyytäminenhän on yksi taidoista, joita opetellaan jo päiväkodissa. Silti se tuntuu olevan meille aikuisillekin tosi hankalaa. 

Aion ottaa itselleni tavoitteeksi, että mietin jatkossa enemmän mitä sanon ja miten sen sanon, vaikka mitenkä v*tuttaisi. Myönnän jatkossa virheeni reilusti ja opettelen pyytämään herkemmin anteeksi, vaikka se mitenkä käykin välillä ylpeyden päälle. En myöskään ota vastaan epäasiallista kohtelua tai satuttavia sanoja. En anna toisten mielipiteiden vaikuttaa siihen, mitä oikeasti haluan tehdä. En pelkää sitä, mitä muut minusta ajattelee. Vaikka se hankalaa onkin, niin veikkaan, että nämä asiat auttaa paljon onnellisuuden löytämisessä.

Muistappa siis rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan! Minä ainakii aion yrittää parhaani.